Politiikan syksyi alkoi osaltani perjantaina 16.8.2019 ministeri Kiurun tilaisuudella, johon oli kutsuttu uusmaalaisten kuntien johtoa pohtimaan mahdollista erityisratkaisua Uudenmaan sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämiseksi. Tilaisuudessa oli vahva edustus ministereitä. Vihreistä paikalla olivat ministerit Maria Ohisalo ja Krista Mikkonen, kansanedustaja Inka Hopsu, ja koko joukko vihreitä kuntapoliitikkoja Inkoosta Porvooseen.
Hallitusohjelma asettaa sellaisia reunaehtoja, että muualle Suomeen toteutetaan maakuntamalli, mutta Uudellemaalle voidaan vielä syksyn ajan etsiä erityisratkaisua. Hallitusohjelman mukaan selvitettäisiin kolmea vaihtoehtoa; erityisratkaisu voisi koskea 1) Helsinkiä, 2) pääkaupunkiseutua tai 3) koko Uuttamaata.
Kuntajohtajien ehdotus Uudenmaan sote-alueiksi (HS 15.8.2019)
Tilaisuudessa kävi ilmi, että Uudellamaalla vallitsi varsin yhtenäinen näkemys siitä, mistä suunnasta erityisratkaisua voitaisiin etsiä. Malli noudattelee Uudenmaan kaupungin- ja kunnanjohtajien keväistä kannanottoa Uudenmaan sosiaali- ja terveyspalvelut tulee uudistaa kuntapohjaisesti, jossa Uusimaa jaettaisiin viiteen kuntaan tai kuntayhtymään, jotka vastaisivat perustason sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä. Siitä oltiin edelleen hyvin yksimielisiä, että HUS jatkaisi edelleen koko Uudenmaan erikoissairaanhoidon järjestäjänä. Monessa puheenvuorossa oltiin sitä mieltä, ettei Helsingin tai pääkaupunkiseudun erityisratkaisuja juuri kannattaisi enää selvittää, vaan kannattaisi keskittyä tähän koko Uudenmaan kattavaan ratkaisuun, etenkin kun selvitystyöhön on aikaa vain tämä syksy.
Jollakin tämäntapaisella mallilla voisi olla etenemismahdollisuuksia. Kun Helsinki ei halua muuta maakuntaa puuttumaan asioihinsa, eivätkä Espoo ja Vantaa Helsinkiä, hanke voisi ehkä edetä, jos jokainen näistä olisi eri alueella.
Uumoilen kuitenkin, että kuntayhtymämalli tulee törmäämään perustuslailliseen mahdottomuuteensa, kahdestakin syystä.
- Ensinnäkin kuntayhtymämalli on itsessään ongelmallinen: jos kuntayhtymään kuuluminen on kunnille pakollista, malli loukkaisi räikeästi perustuslain takaamaa kunnallista itsehallintoa. Silloinhan kunnat olisivat velvoitettuja maksamaan jopa yli puolet budjeteistaan sote-kuntayhtymälle, eikä etenkään pienillä kunnilla olisi tosiasiallista päätösvaltaa näiden rahojen käyttöön. Hallitukselle taas tuskin kelpaisi järjestelmä, jossa kuntayhtymään kuuluminen olisi vapaaehtoista, sillä sellainen järjestelmä ei olisi vakaa, kun kunnat voisivat myös erota kuntayhtymästä. Siuntiokin on tällä vuosituhannella jo kahdesti pudonnut pois sote-kuntayhtymästä; 2002 asti tehtiin yhteistyötä Kirkkonummen kanssa ja 2012 asti Lohjan kanssa.
- Toisekseen, vaikka erityisratkaisut saattaisivatkin yleisesti ottaen olla mahdollisia perustuslain puolesta, niitä ei kuitenkaan voida tehdä aivan mielivaltaisesti, vaan erityisratkaisuille on oltava hyvät perustelut. Uudenmaan jakamista viiteen alueeseen voidaan perustella alueen suurella väestömäärällä, kun alueet olisivat edelleen kelpo maakuntien kokoisia. (Itä-Uudenmaan n. 100 000 asukasta tosin on maakunnaksi niukanlainen, mutta asiaa auttaa, että erikoissairaanhoito järjestettäisiin edelleen yhdessä HUSissa.) Sen sijaan sitä on vaikea perustella väestöpohjalla, että muu maa siirtyisi maakuntamalliin, mutta Uudellamaalla käytettäisiin kuntayhtymiä.
Kun nämä alueet eivät voine olla kuntayhtymiä, niiden lienee oltava maakuntia, kuten muuallakin maassa. Ratkaisuun jäisi oikeastaan vain kaksi erityisyyttä: maakunnat tekisivät yhteistyötä erikoissairaanhoidossa jonkinlaisessa HUS-maakuntayhtymässä, ja toisaalta Helsinki olisi maakuntansa ainoa kunta, jolloin voisi olla järkevää, että Helsingin kaupunginvaltuusto hoitaisi myös maakunnalliset tehtävät. Ehkäpä tämänsuuntainen ratkaisu voisi kelvata myös Helsingin pormestari Jan Vapaavuorelle, vaikka omien sanojensa mukaan Vapaavuori ei edelleenkään näe järjellistä syytä, miksi maakuntamalliin pitäisi mennä.