Luin hiljattain kirjoituksen, jota en nyt harmikseni löydä etsimälläkään. Siinä pohdittiin sosiaalisen median epäsosiaalisuutta. Kirjoittaja totesi, että hänen Facebook-ystävänsä ovat lähinnä kolmekymppisiä akateemisia, ja pohdiskeli, ettei sosiaalinen media ainakaan ole erilaisia ihmisiä yhdistävä väline, kun Facebookissa on tosielämääkin helpompaa seurustella vain itsensäkaltaisten ihmisten kanssa.

Sama pätee mediaan. Yhdysvalloista tiedetään, että ihan eri porukat seuraavat liberaali- ja konservatiivimedioita. Psykologisesti on tietysti kovin miellyttävää seurata mediaa, joka esittää asiat sellaisesta näkökulmasta, joka vastaa omaa käsitystä maailmasta. Ehkä ennen Suomessa oli toisin, kun kaikki katsoivat samoja puoli yhdeksän uutisia, mutta nyt jokainen voi valita netin informaatiotulvasta ne uutissivustot, blogit ja twitter-syötteet, joita haluaa seurata — ja kovin helposti tulvasta tulee valittua vain tietolähteitä, jotka tukevat omaa näkemystä. Itsekin toimin näin, ja seurantani painottuu vihertäviin lähteisiin.

Ongelma on, että jos väki eriytyy keskinäisiin seläntaputteluryhmiin, ei jää mitään foorumia, jolla ajatukset voisivat kohdata. Keskinäinen seläntaputtelu kyllä vahvistaa omaa uskoa, ja voi johtaa näkemysten radikalisoitumiseenkin, mutta ennemmin tai myöhemmin ajatukset on asetettava vastakkain ja ne on sovitettava yhteen. Ei ole oikein hyvä, jos television suuri vaaliväittely on ainoa yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Mutta missä sitä keskustelua sitten käytäisiin?