On yhä ilmeisempää, että maapallo ei kestä ihmiskunnan nykyistä kuormitusta. Ilmastonmuutos on jo alkanut järkyttää ekosysteemejä, ja luonnon monimuotoisuus hupenee. Etenkin valtameret ovat tuhon partaalla.
Samaan aikaan nykyinen globaali talousjärjestelmä perustuu jatkuvalle talouskasvulle, ja talouskasvun myötä ympäristön kuormitus vain lisääntyy. Jos talouskasvu yskii, valtioiden talous horjuu, syntyy työttömyyttä ja monenlaista inhimillistä kärsimystä. Miten tämä ristiriita on ratkaistavissa?
Tim Jackson tarkastelee aihetta hiljattain suomennetussa kirjassaan Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede. Hänen argumenttinsa on hyvin karkeasti ottaen seuraava. Ehrlichin yhtälön mukaan ihmisen aiheuttama ympäristön kuormitus voidaan esittää kaavamuodossa
I = P · A · T
missä P on väestön määrä, A henkeä kohti laskettu bruttokansantuote ja T tuotannon aiheuttama ympäristörasitus. Rajallisessa maailmassa I ei voi kasvaa rajatta. Jotta elintaso voisi nousta resurssien kulutuksen kasvamatta, resurssitehokkuuden tulisi parantua riittävän nopeasti, että se kompensoi sekä elintason nousun että maailman väkiluvun odotettavissa olevan lisäyksen – tai nykytilanteesta lähtien jopa nopeammin, sillä resurssien kokonaiskulutus ylittää nykyisellään maapallon kantokyvyn 40 %:lla.
Jackson ei kertakaikkiaan pidä näin suurta resurssitehokkuuden lisäystä mahdollisena. Maailmantalouden hiili-intensiteetti on kylläkin laskenut vuoden 1970 vähän yli yhdestä kilosta dollaria kohti 770 grammaan vuonna 2006, mutta maailman hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet vuodesta 1970 jopa 80 %. Perusmetallien tuotantomäärissä ei edes näy tehostumista, vaan niiden kulutus on viime aikoina kasvanut käsi kädessä maailmantalouden kanssa, välillä hitaammin, välillä nopeammin. Kun ei ole uskottavaa, että talouskasvu voitaisiin kompensoida resurssitehokkuuden paranemisella, jäljelle jää vain talouskasvusta luopuminen, degrowth.
Degrowth on viime kädessä teknologiapessimistinen tulevaisuudennäkemys. Oras Tynkkynen puolestaan edustaa optimistisempaa näkemystä: kirjoituksessaan Leo Straniuksen blogissa hän käyttää valaistuksessa tapahtunutta valtavaa kehitystä esimerkkinä perustellessaan teknologiaoptimistista näkemystään ja arvioi, että teknologian potentiaali on huikea – osin huikeampi kuin osaamme vielä kuvitellakaan. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia ja kohtuutta.
Tim Jacksonin teknologiapessimismi ja Oras Tynkkysen teknologiaoptimismi näyttävät ensi silmäyksellä kovin vastakkaisilta näkemyksiltä. Ei välttämättä kuitenkaan ole kovin hedelmällistä arvuutella, kumpi on oikeammassa. Kun luonnon resurssit ovat rajalliset, meidän on joka tapauksessa viisasta pyrkiä vähentämään resurssien kulutusta. Jos tekniikan resurssitehokkuus kehittyy erityisen nopeasti, saamme vähenevästä resurssien kulutuksesta huolimatta aikaan vielä talouskasvuakin.
Kuten EU:n ympäristökomissaari Janez Potočnik olisi perjantaisessa puheessaan teollisuusministereille sanonut, resurssitehokkuus ei ole valinta, vaan välttämättömyys. Sen voimme valita, haluammeko kehittää sitä nyt vai vasta sitten, kun kriittiset resurssit ovat lopuillaan ja kalliita. Tämän päivän megatrendi on, että halpenevien resurssien aika on ohi. There will be no growth if it is not green growth.
Potočnik toteaa, että vihreä kasvu on ainoa tapa tavoitella talouskasvua, mutta ilmoittaa lukeutuvansa teknologiaoptimisteihin. Hän ei kuitenkaan usko yksin innovoinnin riittävän ongelman ratkaisemiseen, vaan toteaa, että kilpailukykymme turvaamiseksi joidenkin resurssien hintojen on noustava, ja meidän on alennettava kulutustasoamme.
Tarvitaan johdonmukaista ja määrätietoista politiikkaa, jolla resurssien ylikäyttöä hillitään. Politiikan on oltava niin vahvaa, että se luo turvallisen pohjan yritysten ja yksityisten ihmisten investoinneille. Vain siten siirtymä resurssitehokkaaseen talouteen voi olla mahdollinen.
Voi toki käydä niinkin, että resurssitehokkaaseen talouteen panostamisesta huolimatta talous ei lähde kasvu-uralle vaan tasaantuu tai kääntyy jopa laskuun. Ei senkään tarvitse katastrofi olla; sellaisessa yhteiskunnassa hyvinvointia on vain mitattava jollakin aivan muulla kuin talouskasvulla.
Teknologiaoptimismin heikkous on, että uskotaan ongelmiin löytyvän ratkaisuja niistä keinoista, jotka ovat ongelmat aiheuttaneet. Samalla unohdetaan, että teknologisilla keksinnöillä on aina odottamattomia sivuvaikutuksia.
Jos tavoitellaan ”vihreää kasvua”, ollaan kiinni nykyisessä mallissa, joka lähtee siitä, että talouden kasvu itsessään on välttämätön. Luovuutta tällaiseen ajatteluun ei liity eikä sen kautta voi löytyä todellista muutosta.
Taloussuhdanteista puhutaan usein mielialaa kuvaavin termein. Itse en ole ollenkaan varma, että lama aiheuttaisi yhtään sen enempää masentuneisuutta kuin nousukausi. Jos talouskasvun pitäisi tuottaa onnellisuutta, miksi ympärilleen katsomalla kuitenkin näyttää siltä, että pahoinvointi on lisääntynyt?
On tutkimuksiakin, joiden mukaan länsimaissa onnellisuus ei enää viime vuosikymmeninä ole lisääntynyt talouskasvusta huolimatta. Siksi onkin varsin kyseenalaista asettaa talouskasvu ensisijaiseksi tavoitteeksi yhteiskuntaa kehitettäessä.
Minusta ensisijaisena tavoitteena tulee olla maapallon rajallisiin resursseihin sopeutuminen. Se tulee olemaan sen mittaluokan muutos, että muutos olisi parasta aloittaa mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.
Uskon, että tekniikan kehitys on välttämätöntä sopeutumisessa. Tietysti on syytä varoa, etteivät uutuudet vie ojasta allikkoon; esimerkiksi biopolttoaineista ja geenimanipuloiduista viljelykasveista löytyy varoittavia esimerkkejä. Olisi kuitenkin naiivia uskoa, että tekniikan kehitys itsessään ratkaisi ongelmamme. Tärkeintä lienee tunnustaa ja omaksua se tosiasia, että kaiken inhimillisen toiminnan on tapahduttava rajallisen planeetan rajallisten resurssien puitteissa.
Minustakin maapallon resursseihin sopeutumisen pitäisi olla tavoitelistan kärjessä. Mitä pidempään kulutamme enemmän kuin luonto ehtii uusiutua, sitä vähemmän elinvoimainen maapallo on jäljellä.
Kyse on myös reiluudesta useammallakin tavalla. Tuleville polville hauraampi maapallo tarjoaa vähemmän mahdollisuuksia. Kuitenkin myös tänään ylikulutus yhtäällä syö mahdollisuuksia toisaalla.
Osin tuntuu siltä, että luovuutta pitäisi suunnata uudella tavalla. Kulttuurin tulisi kasvaa kohtaamaan tämän päivän ja huomisen haasteet. Kulttuurin uudistuminen taas lähtee meistä tavallisista ihmisistä. Hyvinvoinnille olennainen on tunnistettava paremmin. Tämä voi antaa voimia muutokseen. Ehkä meidän on myös opittava valitsemaan enemmän kuin nyt.
Muutos on maapallon arkea. Talouskin voi kehittyä. Voisiko tehokkuutta katsoa luonnon kantokyvystä käsin? Onko mahdollista suunnata talous olennaiseen enemmän kuin nyt?
Haanpää kirjoittaa: ”Minusta ensisijaisena tavoitteena tulee olla maapallon rajallisiin resursseihin sopeutuminen. Se tulee olemaan sen mittaluokan muutos, että muutos olisi parasta aloittaa mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.”
Tästä olen samaa mieltä. Tosin pelkään, että olemme jo myöhässä. Jos sopeutuminen olisi aloitettu 70-luvulla niin kuin Kasvun rajat -raportin tuolloin kirjoittaneet Meadows, Randers ja Meadows kuvittelivat, olisi ollut mahdollista päästä melko hyväänkin lopputulokseen.
Haanpää jatkaa: ”Uskon, että tekniikan kehitys on välttämätöntä sopeutumisessa.”
Todennäköisesti näin on ja syy on se, että olemme pahasti myöhässä. Eikä näytä todennäköiseltä, että ongelmaan oltaisiin edelleenkään puuttumassa. Luin hiljattain James Hansenin kirjan Storms of My Grandchildren, jossa kuvataan, miten lobbaaminen ja poliittinen peli estää tarttumisen ilmastonmuutoksen aiheuttamaan haasteeseen.
Vaikka itsekin uskon, että tekniikkaa tarvitaan, koen silti, että teknologiaoptimisteista puhuttaessa osuvampi termi olisi teknologianaiivi.
Kasvun rajat teki minuun suuren vaikutuksen, kun se tarttui jonakin viime vuosituhannen viimeisistä kesistä mukaan jostakin sysmäläisestä divarista. Samojen kirjoittajien ”Kasvun rajat – 30 vuotta myöhemmin” on kieltämättä paikoitellen masentavaa luettavaa, esim: ”Ihmiskunta on ikävä kyllä pääosin haaskannut 30 vuotta hyödyttömiin väittelyihin.”
Menneet ovat kuitenkin menneitä, ja pitää keskittyä siihen, millaisia vaihtoehtoja nykyhetki meille tarjoaa ja millaisia eroja eri vaihtoehtojen seurauksilla on. Voi olla, että mikään vaihtoehdoista ei ole seurauksiltaan kovin mukava, mutta eri vaihtoehtojen lopputulemilla on suuria eroja.
On todella mielenkiintoinen kysymys, millainen kestävä yhteiskunta voisi olla ja miten siihen voitaisiin päästä. Vaikuttaisi siltä, että tarvitaan melkoinen kulttuurin muutos, mutta millainen? Muutoksen siemenet kuitenkin itävät jo.